22.10.2016

Matkakertomus osa 08, Tshernobyl


Linkit aiempiin osiin:

Aivan liian pitkän tauon jälkeen jatkan kertomustani Itä-Euroopan reissusta. Viime postauksessa, osa 07, Varsovan kautta, jäin Kiovan rautatieasemalle syömään aamupalaksi Big Macia, ja päästäkseni nyt suoraan Tshernobyliin, skippaan kolme Kiovassa vietettyä yötä ja aloitan kertomukseni suoraan Kiovan Maidan-aukiolta, josta Solo East Travelin järjestämän päiväkierroksen minibussi lähti aamuyhdeksältä.

En pyri antamaan tarkkaa enkä muutenkaan kovin kattavaa kuvausta ydinvoimalaonnettomuuden historiasta enkä sen jälkiseurauksista enkä jää syvällisesti pohtimaan Neuvostoliiton toimintatapoja. Kuten osassa 04, kääntöpuolia, sanoinkin, olen ainoastaan rappiota romantisoiva runoilija, en kukaan jolla olisi kykyä tai halua neuvostoaiheisiin syväanalyyseihin. Jätän sellaiset niille jotka oikeasti osaavat. Tämä postaus on kirjoitettu hataran muistini varassa pohjautuen pääasiallisesti matkaoppaan faktoihin joita taas hataroittaa kehno englantini, joka jätti aukkoja oppaan puheisiin.


Matka Kiovasta tälle kyltille kesti noin kaksi tuntia.


Tervetuloa Pripyatiin! Näytän todellakin siltä, että olen tulossa juhlistamaan
ydinräjähdyksen 30-vuotispäiviä. Yhdessä kuvassa (jota en todellakaan kehtaa
julkaista) hymyilen niin kieroutuneen näköisenä kuin olisin juuri itse räjäyttänyt
viatonta esittävän nelosreaktorin takanani. Syytän kuvasta tanskalaisia kanssa-
matkaajia, joiden jutuille repeilin.


Katsokaa nyt miten viattomalta mokoma reaktori näyttää.


Paras liikuntasali on hylätty liikuntasali
t. koululiikuntatraumatisoitunut.


Call of Dutya pelanneet oletettavasti tunnistavat tämän miellyttävän uimahallin?


Näitä ei ikinä käytetty oikeasti. Pripyatin asukkaat elivät vielä kaksi päivää  ydinräjähdyksen jälkeen tavallista elämää, Neuvostoliitto yritti lakaista asiaa maton alle. Kun Pripyatin asukkaat evakuoitiin, he eivät vieläkään tienneet tapahtuneesta. Kaasunaamarit kuuluivat jokaisen neuvostokoulun vakiokalustukseen sotaharjoituksia varten, ja evakuoinnin yhteydessä neuvostosotilaat viskasivat ne lattialle näyttämään käytetyiltä.



Huvipuisto, jonka avajaiset jäivät välistä. 
Ne olisivat olleet viisi päivää onnettomuuden jälkeen.


Paluumatkan uupuneet päät.

Kerrottakoon ensin, että Tshernobyliin vie juna. Se menee kahdesti päivässä. Aamulla Tshernobyliin, illalla takaisin. Junaan on pääsy ainoastaan työmiehillä jotka rakentavat suojakuorta edelleen säteilevän nelosreaktorin ylle. Muiden on varattava järjestetty kiertomatka, omatoimimatkailijat palkitaan sakoin. Alue on Ukrainan valtion tarkoin eristämä ja vartioitu. Jokainen alueen työntekijöistä työskentelee ja saa palkkansa Ukrainan valtiolta - myös matkaoppaat! Alue on suuri, ja ilman minibussia ja opasta oltaisiin oltu hukassa. Sen lisäksi että opas kertoi, missä on mitäkin ja mistä saa parhaat kuvat, opas kertoi minne ei kannattanut astua. 30 vuoden jälkeen radioaktiivinen säteily parin kilometrin päässä Pripyatin autiokaupungissa on jo lähes normaali, mutta lähempänä reaktoria ja etenkin metsäisissä, multaisissa ja sammaleisissa kohteissa meille jaetut säteilymittarit näyttivät järkyttäviä ja toisinaan niin vaarallisia lukuja, että niistä ajettiin kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtia pysähtymättä ohi.

Kierros alkoi visiitillä hylättyyn (no, mikäpä siellä ei olisi ollut hylättyä) päiväkotiin. Siinä ei mitään kovin jännittävää. En oikein pidä lapsista eivätkä hylätyt lelut aiheuttaneet minussa yhtä suurta järkytystä kuin muissa ryhmäläisissä. Siinä lähistöllä ihmeteltiin muitakin hylättyjä rakennuksia. Ajattelin, että no, onhan noita autiotaloja muutenkin nähty. Hylättyä koulua ja uimahallia en sen sijaan ollut ennen nähnyt, siinä vaiheessa alkoi vetää hiljaiseksi. 

Maailmanpyörän edessä tuli se hetki. Kymmenen vuotta sitten luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä pitkää reportaasia Tshernobylistä. Oli ydinräjähdyksen 20-vuotisjuhlat. Silloin kuulin asiasta ensimmäisen kerran, luin jokaisen sanan, katselin hiljaisena kuvia luonnonvaltaamista rakennuksista, hylätystä huvipuistosta. Sitten tulee päivä, jona tuijotan samaa maailmanpyörää itse. Seison saman huvipuiston keskellä, saman autiokaupungin ympäröimänä, katson omin silmin reaktoria joka aiheutti niin paljon näkymätöntä tuhoa, mystisinä pahoinvointeina alkaineita mutaatio- ja syöpäkuolemia.

Matkaan kuului päivällinen jossakin säteilyturvallisessa rakennuksessa. Ruokapöydässä kolme kanadalaisturistia kertoivat viettäneensä vappua Helsingissä. Kuten minäkin, he olivat olleet Havis Amandan lakitusta seuraamassa. Etäisyyttä välillämme ei siis ollut enempää kuin kymmeniä metrejä. Kuukautta myöhemmin istumme samassa ruokapöydässä Ukrainassa ydinvoimalaonnettomuuden autiottamalla alueella. Minulla meni tosi paljon niiden höpinästä ohi ja kun lopulta valitin kuinka suurelta osalta minulla meneekään koko ruokapöytäkeskustelu heidän aksenttinsa ja oman kuullunymmärtämättömyyteni vuoksi ohi, yksi heistä kysyi, onko se huono vai hyvä juttu. Sanoin, etten tietenkään voi tietää, koska en ymmärrä mitään mistä he puhuvat. Sitten toinen heistä meni hyvin vakavaksi ja kysyi, voisinko vastata heitä erityisesti arveluttavaan kysymykseen. Miksi suomalaiset tytöt käyvät niin kuumina kanadalaisiin miehiin? Vastasin, yrittäen pysyä vakavana mutta haljeten nauruun, "koska he eivät ymmärrä mitään." Kanadalaiset repesivät myös. "Toi likka on kusipää mutta tykkään siitä." Sanoivat käyneensä Suomessa kolmesti vai olikohan neljästi, en muista, mutta sen ne sanoivat niin painokkaasti, etten voi unohtaa, että Suomi on ehdottomasti yksi maailman parhaista paikoista. Etenkin vappuna. Sen sijaan yksi tanskalaisista kertoi kuulleensa, että jos suomalaiselle antaa puukon ja viinaa, se tappaa kenet vain. 

Ennen alueelta lähtöä piti vielä selvitä kahden säteilymittauksen läpi. Tämän linkin takana kuva siitä jännittävästä laitteesta, jonka piippaus olisi saattanut merkitä sitä, että joudut jättämään liikaa säteilyä saaneet kenkäsi tuhottavaksi. Koko ryhmämme sai pitää kenkänsä ja muut vaatteensa. Olimme takaisin Kiovan Maidan-aukiolla joskus alkuillasta, kateeksi kävi niitä jotka pystyivät nukkumaan kuoppaisilla teillä pomppivassa bussissa. Osalle seurueestamme matka oli vakava paikka, todellä järkyttävän historiallisen tapahtuman keskipiste, en tahdo vähätellä sitä, mutta pahoitteluni arvon saksalaiset tai keitä olittekaan, että kuuluin porukkaan joka pilasi hartautenne jatkuvalla kikatuksella. 

P.S. kummituksia ei näkynyt. Jos olisin kummitus, en itsekään jaksaisi kummitella paikoissa, joissa turistit luulevat pelkkää omaa varjoaan yliluonnolliseksi ihmeeksi. P.P.S. yksi kissa näkyi. Sillä ei ollut kolmea silmää eikä muitakaan mutaatioita, kuulemma 30 vuoden jälkeen mutaatioiden määrä on hyvin pieni. Mutta varmasti kissa oli radioaktiivinen ja varmasti sitä olisi ollut vaarallisen ihana silittää. P.P.P.S. lähes unohtui kertoa kierroksen paras kohta: pääsimme ruokkimaan kaloja! Opas jakeli meille ranskalaisia patonkeja ja käski heittämään sillalta jokeen kalaparven syötäväksi. Koska radioaktiivinen säteily imeytyy kaloihin niitä millään tasolla vahingoittamatta, tutkijat käyttävät kaloja säteilyn määrää tutkiessaan. Lisäksi kalojen kuollessa ja maatuessa säteilyä poistuu luonnollista kautta.

6 kommenttia:

  1. Tää oli kyl mielenkiintoinen! Ois kyl mahtavaa päästä ittekin käymään tuolla, kun niin paljon kaikkia jännittävyyksiä sieltä tullu luettua! Upeat kuvat ja toi sun hymy tos on iha supersöpö : D

    VastaaPoista
  2. Tulipa tämä hyvään saumaan. Tai ei, matkakuume pahenee. Lähtö Kiovaan on ensi viikon lauantaina ja heti sunnuntaina reissaan saman järjestäjän kautta Tšernobyliin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi oi, toivon matkastanne loistavaa! Kauanko olet reissussa? P.S. postailen piakkoin myös Kiovasta oman postauksen. :D

      Poista
    2. 4 pv, oon heti lauantaiaamuna kasilta Kiovassa ja seuraavana tiistaina iltapäivästä takaisin. Postaile piakkoin niin ehdin mahdollisesti lisätä omaan must see-listaan nähtävyyksiä! :)

      Poista
    3. Mä postaan Kiovasta viimeistään huomenna ihan sun vuokses!!

      Poista